Runotorstain 136. haaste on sateenkaari. Haikein mielin kirjoitettu, median kautta ”tutuksi” tulleelle omistettu.
Kasteen huurre heinässä,
nouseva valo
ja sateenkaaren värien kimallus.
Nurmikon pienissä pisaroissa
hehku on hetken huumaava,
mutta samaan aikaan aurinko
näyttäytyy myös kohtalokkaana.
Pisara kerrallaan se saa
veden haihtumaan.
Taivaan suuriin sateenkaariin
katoamaan.
Yhtenä joulukuisena iltana hän tuli ruudusta suoraan olohuoneeseemme. Siinä minä istuin sinisessä valossa ja nielin kyyneleitäni. Vieraita ihmisiä, mutta silti elämä tuli lähelle. Siksi, että kuolema oli niin läsnä. Posket märkänä katsoin tarinan loppuun asti. Dokumentti päättyi, mutta lopputekstit eivät painaneet tarinaa unohdukseen. Usein palasi mieleen tämä äiti. Neljä lasta, joista nuorin vasta toisella vuodella. Kaikki vielä niin alussa, mutta silti jo lopussa.
Olisin niin kovin toivonut ihmettä. Sitä ei tullut, sillä tänään luin, että elämä oli päättynyt 4.8.2009.
Aion katsoa Katjan elämän päätösjakson 31.8.2009, esittäjänä YLE TV2. Siltikin, vaikka tiedän, että tulee paha olo. Tuntuu, että edes sen verran olen velkaa. Hän oli sen arvoinen. Ja paljon enemmän. Hetken sateenkaaren väreissä kimmeltänyt pisara.
Niin, ehkä se mikä katoaa, ei olekaan kokonaan poissa John, vaan siellä sateenkaaressa muistuttamassa elämän värikkyydestä. Ripauksen toivoa ajatus sateenkaareen katoamisesta ehkä myös herättää -ei kokonaan poissa, vaan jossain toisaalla, toisessa muodossa?
Herkistävä kokonaisuus!
Kaunis ele omistaa runo hänelle, jonka kohtalo on vaikuttanut sinuun niin voimakkaasti.