Lähetin sunnuntai-iltana kyselyn useaan eri kustannusosakeyhtiöön, koska käsikirjoitukseni oli viipyillyt niissä arvioitavana jo yli puoli vuotta. Sain kaksi vastausta, toisessa tiedusteltiin, missä muodossa ja kenelle olin materiaalin osoittanut. Toinen vastasi heti maanantaiaamuna, että olemme nyt (!) tutustuneet käsikirjoitukseesi, mutta se ei sovi ohjelmaamme. Kaiken kukkuraksi vastaaja oli ihan eri ihminen, kuin se, jolle viestini olin osoittanut. Varmaan oli kuitenkin saanut hyvän ja kattavan kuvan käsikirjoituksestani sinä aamuna. Minulla itselläni menee vähintään päivän verran yhden kirjan lukemiseen, mutta onhan ne tietysti nopeita ja tehokkaita lukemaan, ne kustannustoimittajat. Tosin villi veikkaus on, että koko käsistä ei edes kaivettu esiin, sen kun lähetettiin vastaus ja keskityttiin taas tuottamaan niitä jo entuudestaan nimekkäiden kirjailijoiden teoksia. Viis taiteesta ja kaikesta muusta, bisnes se on joka jyllää.

Onhan se kiva, että lehteen juttuni sentään kelpaavat.  Ja yhdelle kustantajalle se romaanikäsiskin melkein. Mutta minä taidan haluta enemmän. Ehkä syksyllä tulee omakustanteen aika. Saarikoski-kirjoituskilpailun suhteen en edes elättele toiveita, osallistuneita kun on 1257. Montakohan lukijaa niitä tekstejä varten on varattuna?

On minulla sentään olemassa yksi viimeisen päälle antautunut "lukijakunta". Kirjoitan nimittäin senioriporukan ideoiden pohjalta jatkotarinaa. Tapaamme kerran viikossa ja ensin minä luen tekstin, jota kuulijakuntani henkeään pidätelleen kuuntelee. Sitten mietitään taas, mitä seuraavaksi tapahtuu. Pohditaan yhdessä syntyjä syviä, ollaan haikeita tai nauretaan vedet silmissä, ja samalla ammennan itseni täyteen sitä elämänviisautta, jota porukallani on minulle tarjota. Olen muuten asemassani melkoisen etuoikeutettu!

No, minä jatkan vastausten odottelua ja samalla opiskelen pikkuisen, aseptiikkaa ja sen sellaista. Ja välillä kirjoittelen sitä jatkotarinaa. Sitä rataa.

Käsikirjoitukseni ensimmäisen erän postituksesta tulee tällä viikolla kuluneeksi viisi kuukautta. Se on kuukautta vaille sen verran, mitä suurin osa kustantajista lupaa maksimivastausajakseen nettisivuillaan. Tietysti lupaukseen on sisällytetty lähes aina noin-sana, joten vastaus saattaa joskus viipyä vuodenkin – tai kaksi.

Ne muutamat ei-vastaukset, joita olen saanut, ovat tulleet melko lyhyessä ajassa, samoin myös se yksi ehkä, joka lopulta sekin, ensin toiveita nostatettuaan, kääntyi eiksi. Mitä tuosta nyt sitten voisi päätellä, ei kai mitään? Usein kirjoittajat pähkäilevät mielessään, mitä vastauksien viivästyminen mahtaakaan tarkoittaa. Tarkoittaako pitkään viipyvä vastaus sitä, että käsikirjoitus on unohtunut jonnekin pinon pohjalle, vai ehkä sitä, että se on harkinnan alla ja odottaa mahdollista kyllä-päätöstä?

Ehkä olisikin viisainta unohtaa koko asia ja jatkaa elämää eteenpäin. Mutta eihän se niin helppoa ole. Esimerkkinä viimeöinen uneni, painajainen, jossa suuri kustannusyhtiö julkaisi minun tarinani tunnetun kirjailijan nimissä. Käsikirjoitus ei ollut minun kirjoittamani, mutta idea oli kyllä omani. Kustantaja oli siis pyytänyt omien riviensä kirjailijaa kirjoittamaan tarinan, jossa oli minun tarinani juoni. Onneksi tällaista tuskin oikeassa elämässä tapahtuu, mutta kertoohan tuo uni kuitenkin siitä, miten epävarmaksi sitä itsensä tuntee esikoisensa vastauksia odotellessaan.

Tänään minun uupunut ja väsynyt kirjoittajaminäni on ollut erityisen maassa. Kirjoittajaviikonloppuna nousuun lähtenyt usko omaan tekemiseen lässähti vuorokaudessa kuin kananlento. Yhtään ei lohduta se, että kolme novelliani on tänä vuonna saanut julkaisupäätöksen. Niiden kirjoittamisesta on kuitenkin jo aikaa, ja totuus on se, etten ole viime kuukausina saanut aikaiseksi montaakaan sivua tekstiä. Katsokaas kun enhän minä mitään osaa!

Yksi valonpilkahdus sentään on tähänkin päivään mahtunut, nimittäin kirjoittajaystävän saama myönteinen kustannuspäätös. Ilo toisen menestyksestä kapuaa omien pettymyksien yli: paitsi että saavutus on ehdottomasti kovalla työllä, taidolla ja lahjakkuudella ansaittu, se antaa toivoa myös meille muille yrittäjille. Se on siis mahdollista vielä tänäkin päivänä, vielä, vaikka tunnetut nimet ovatkin etusijalla. Kuka niitä vanhoja jehuja jaksaa kirja toisensa jälkeen tarpoa, jos ei rinnalla ole mitään uutta? Täältä tullaan siis, me, uusi, tuore kirjoittajapolvi!

Iloksi muuttuu -blogissa  iloksimuuttuu.blogspot.com/2012/02/miksi-salailen-kirjoitusharrastustani.html  on pohdittu sitä, miksi kirjoittamista harrastavat salailevat harrastustaan. Olen miettinyt ihan samaa, sitä, miksi voi kertoa harrastavansa laulua tai maalaamista, mutta ei missään nimessä sitä, että kirjoittaa. Totuus on se, ettei varmasti millään muulla taiteenalalla ole yhtä epätodennäköistä menestyä kuin kirjoittamisessa. Unelma työstä kirjailijana on hyvin vaikeasti saavutettavissa, olit sitten miten hyvä tahansa. Kaikista eniten tarvitaan hyvää tuuria, käsikirjoitusta oikeissa käsissä juuri oikealla hetkellä. Eikä sekään aina riitä.

Itse en salaile kirjoittamistani, en enää. Oikeastaan se salailuvaihe kesti vain hyvin lyhyen aikaa silloin alussa, kun kirjoittaminen oli ottanut minusta sen lopullisen otteen. Blogini osoite on nähtävissä facesivuillani, joten kaikki "kaverini" tietävät harrastuksestani. Toki valitsen facekaverini huolella, mutta en siksi, että häpeäisin kirjoittamisharrastustani. Olen sitä mieltä, että aina löytyy niitä ihmisiä, jotka elävät selän takana puhumisesta, toisen epäonnistumisista ja itsensä pönkittämisestä niillä. Ja aina ne ihmiset löytävät ne heikot kohdat toisesta, oli se sitten kirjoittaminen ja siihen liittyvät unelmat tai joku muu asia. Jotenkin olen vuosien saatossa oppinut haistamaan nämä ihmiset, kiusaajat, jo kaukaa ja samalla viittaamaan kintaalla koko tyypeille. En ole heidän haavoitettavissaan, koska olen hyväksynyt (vihdoinkin) itseni sellaisena kuin olen. Riittää, että olen itselleni se kuka olen ja että voin iltaisin katsoa peiliin ja nähdä sieltä tutun ihmisen, itseni.

En häpeile edes sitä, että julkaisukanavia etsiessäni päädyin kokeilemaan siipiäni viihdekirjoittamisen parissa. Tietysti kävin pienen päänsisäisen eettisen keskustelun itseni kanssa miettiessäni sen lehden sisältöä, johon tekstejäni tarjosin. Se keskustelu ei ollut kovin pitkä, vain sen pituinen, että sain määriteltyä rajani. Romantiikassa ei ole mitään pahaa eikä siihen sisältyvässä erotiikassakaan. Tärkeintä ovat ihmiset ja se, että heillä on tunteet. Siinä kohtaa menee se minun rajani - erotiikkaa saa tekstissä olla, mutta viihdetekstissäkin vain tuntevien ihmisten välillä. Lopputulos on se, että olen sinut myös viihdetekstejä kirjoittavan itseni kanssa ja siten myös erittäin ylpeä tämän kevään aikana julkaistavista novelleistani.

Kirjoittaminen ei ole heikoin kohtani, ei se, johon on helppo iskeä. Päinvastoin, se on se kaikista vahvin.

Runotorstai on päässyt miltei unohtumaan. Siis aika hypätä mukaan. Tämän kertainen haaste on liukas runoruno.vuodatus.net/blog/3153012/235-haaste/

Tämä on omistettu niille, jotka eivät riehaannu helmikuun lisääntyvästä valosta.

Raitiovaunut halki kaupungin

Suuret hiutaleet

kuin suru jota sataa

Sata sanaa

poimittuina kasvoilta

- eikä taaskaan mitään sanottavaa

Yöt ja niiden valojuovat

sulavat pisaroiksi

tuulilasiin

Radiossa laulu

jonka mukana ei jaksa

hyräillä

Ote joka kirpoaa

kevätauringon

julmasta terästä

Kirjoitin eilen pitkän valitusvirren siitä, miten ei ole aikaa kirjoittaa. Lopuksi deletoin tekstin ja aloitin kirjoittajakurssille lähetettävän tekstin teon. Aloin siis työstämään sitä uutta käsikirjoitusta, jonka muistaakseni lupasin aloittaa jo viime keväänä. En tiedä vielä mitä siitä tulee, yhtä innoissani en voi kuitenkaan väittää olevani sen suhteen kuin mitä edellisen käsikirjoituksen kanssa olin. Uskon kuitenkin, että innostus tulee ajan kanssa, sitä mukaa kun tarina etenee. Ahdistaa vain, kun ei tiedä milloin ehtii jatkaa.
 

Totuus on yhä se, että kaipaan yhä kirjoittamista niin että kipeää tekee. Samalla ihmettelen, miten ihmeessä minulla tulevaisuudessa tulee riittämään aikaa edes normaalille työssäkäynnille, kun jo nyt saa välillä melkein seistä päällään ja yhdellä kädellä, että löytää sopivan välin kaikille niille menoille, joita terveiden ja vähän vähemmän terveiden lasten kanssa joutuu järjestämään oman opiskelun ohella.
 

Niin se vain on, että kirjoittajan työ olisi minulle ihanteellisin vaihtoehto arjen järjestelyidenkin kannalta, olkoonkin, että pidän kovasti myös vanhusten kanssa työskentelystä. Mutta, mutta. Ei sillä kirjoittamisella tässä maassa elä, sen näkee jo tässä vaiheessa: vaikka tekstiä menee kaupaksi, ovat palkkiot sen verran pieniä, että vaikka kuinka raapustaisi aamusta iltaan, ei niillä tuloilla elä edes yksi ihminen, saati sitten perhe. Vetäähän se vähän katkeraksi ja laittaa valitusvirren päälle. Tällä hetkellä paras palkka työstä onkin oman tekstin näkeminen painettuna (siitä pitää jo verotus huolen).

Näen kyllä mahdollisuuksia, mutta niiden toteuttamiseen on kanavat hukassa. Kustannussopimus tietenkin kaataisi yhden padon virtaavan veden tieltä. Avaisi mahdollisuuden apurahojen hakemiseen. Apurahan jälkeen kirjoitustyöllä voisi sitten ainakin pätkäelää, kun päälle lisäisi vielä novellipalkkiot ja mitä kaikkea sitä nyt voisikaan siihen ohelle keksiä. Ja kyllä, tiedän etteivät ne apurahat häävejä ole, mutta tyhjää parempia kuitenkin, eikä tässä rahassa ole tähänkään mennessä päästy kylpemään.
 

Että nyt jos voisi kolata pihan, laittaa takkaan tulen, katsella hetken ikkunasta yli lumisten peltojen ja sitten alkaa kirjoittaa niin, että siihen olisi aikaa yhtäjaksoisesti tunteja ja huomenna saman verran. Siinä se olisi. Ja samalla voisi laittaa vaikka hakemuksen johonkin käsikirjoittajalinjalle.
 

Aika valuu sormien lävitse, elämä kuluu. Kuka se väitti, että se opintojen aloittamisen myötä tullut kriisi helpotti jo?

 

 www.facebook.com/enkelielisa

Tämä on varmasti aivan käsittämättömän vaikea päivä Elisan vanhemmille. On kulunut tasan vuosi siitä, kun heidän tyttärestään tuli enkeli. Me emme voi tuoda heille heidän lastaan takaisin, mutta me voimme vastata heidän pyyntöönsä - ei enää yhtään uutta enkeliä. Pidetään huolta toisistamme ja levitetään sanaa, tehdään yhdessä turvaverkko, jonka läpi ei enää yksikään putoa. Välitetään.

Vierailkaa ylläolevissa osoitteissa, napatkaa facesta kuva mukaan ja olkaa mukana levittämässä sanaa. Se ei ole paljon pyydetty, mutta uskon, että sillä on suuri voima, sillä, että yhdessä kerromme kiusaamisen olevan aina väärin.

Vaalipäivän kunniaksi päätin asettua ehdolle vielä muutaman kustantamon julkaisuohjelmaan. Nyt vastaus on saamatta - ei kuudelta - vaan peräti kahdeksalta kustantamolta. Nähtäväksi jää miten käy. Jos kuitenkin yksi taho on jo riiputtanut käsikirjoitustani maaliviivan yllä, niin toivoa pitäisi olla. Se palaute, jota tältä yhdeltä kustannustoimittajalta sain, kertoo ainakin siitä, että työni on niin valmis paketti, ettei sen kanssa tarvitsisi hävetä omakustannettakaan. Markkinointikikkojakin olen sitä vaihtoehtoa ajatellen jo hieman miettinyt. Omakustannevaihtoehto saa nyt kuitenkin vielä odotella, sillä ollaan vasta ensimmäisellä vaalikierroksella ja kun tähän leikkiin kerran olen lähtenyt, teen sen tietysti myös tosissani. Pidän siis kustannussopimusta täysin mahdollisena vaihtoehtona. Jos nämä kustantamot (melkein kaikki vähän isompia kustannustaloja) joille olen luottamustani nyt osoittanut, eivät käsikirjoitukseeni tartu, niin seuraavalle kierrokselle lähden pienempien kustantamojen kanssa, sen jälkeen vasta on omakustanteen vakavampi harkinta ajankohtainen. Katsotaan miten käy :)

Kuuraa ja lunta, sinivalkotaivasta ja tähtiä. Revontulet jossakin. Varmasti jossakin. Levottomia lapsia, kolarisuma etelässä - Raatteentie. Autot eivät käynnisty, bussit täynnä ja myöhässä. Hinausauto kiskoo bussia miljoonamontusta. Siniristilippu salossa. Vaisu kansa saa kielenkantansa irti. On kerrankin mistä puhua. Päivitellään oudoillekin ohikulkijoille. Suomi. Oulu. Talvi. 5.2.2012. Ihana, kamala talvi.

Lauantaiaamu. Täytän lomakkeita. Etsin tietoa ja kirjoitan osiotani Alzheimerin tautia ja Alzheimer-potilaan kuntoutusta käsittelevään ryhmätyöhön. Laadin tenttikysymyksiä. Yritän ehtiä kirjoittaa – kurssi lähenee ja tekstien palautusaika on vielä sitäkin lähempänä.  En ehdi ja tunnen syyllisyyttä siitä. Tunnen syyllisyyttä siitä, että mies sulattaa pakastinta. Sehän on minun tehtäväni. Naurettavaa, tuhahdan  –  miten niin minun tehtäväni? Ei kuitenkaan naurata. Minähän olen nainen, äiti, minulla on tehtäväni. Kuka tai mikä tuon asenteen on minuun juurruttanut, sitä en tiedä. Tiedän vain, että se istuu syvällä.
 

Annan miehen sulattaa sen pakastimen. Ja laittaa ruokaa, täyttää tiskikoneen, siivota keittiön ja paljon muuta. Häneen ei ole juurtunut se sama mikä minuun. Onneksi.  Lopetan koulutehtävien teon ja käyn lähikaupasta leivontatarvikkeita. Lapsille on pakko järjestää jotakin toimintaa. Menevät seiniä pitkin, kun on tämä pakkanen. Tee siinä sitten koulutehtäviä tai mitään muutakaan. Sitä paitsi äiti tarvitsee terapiaa. Taikinaterapiaa. Sen lisäksi aina löytyy hyvä syy syödä pullaa!

Uusimmassa Tehy-lehdessä (17.1.2012) on kysytty opetusministeri Jukka Gustafssonilta , onko hoiva-avustajien kouluttaminen hänen mielestään esimerkki liian suppea-alaisesta koulutuksesta:

"Edustan laajempaa osaamisajattelua, mutta näen työelämässä tarvitaan monenlaisia osaajia. Se on myös rikkaus. Hoiva-avustaja koulutuksen hyvä puoli on, että se sisältää kaksi osaa sosiaali- ja terveysalan tutkintokoulutuksesta. Ne voidaan tunnustaa näyttötutkintojärjestelmässä, jos joku myöhemmässä vaiheessa haluaa jatkaa opintojaan koko tutkinnoksi.
Toisaalta työmarkkinoiden tarpeeseen voitaisiin vastata aiempiakin tutkintoja hyödyntäen. Esimerkiksi ruokailuun, siivoukseen, ulkoiluttamiseen ja hygieniahuoltoon liittyviä työtehtäviä on mahdollista hoitaa esimerkiksi kotityöpalvelujen ammattitutkinnolla tai kotityö- ja puhdistuspalvelujen perustutkinnolla. Olisi hyvä välttää uusien tutkintojen luomista sinne, missä olemassa olevilla tutkinnoilla voidaan vastata tarpeisiin."
 

Minä olen yksi niistä viime syksyn pilottiryhmissä aloittaneista hoiva-avustajaopiskelijoista. Nimenomaan HOIVA,  ei siis siivous-, ruokahuolto- tai pyykinpesuavustaja.
 

Jos käsitys hoiva-avustajien tarpeesta ja työkentästä on noin suppea, kehottaisin jalkautumaan vaikkapa erityiskouluun, vanhustenhuoltolaitokseen tai kotona asuvien, tukea tarvitsevien ikäihmisten ja vammaisten luokse kuuden viikon työssäoppimisjaksolle.
 

Tulevaisuudessa, kun me avustajat toimimme työssämme, meitä ohjaavat sosiaali- ja terveysalaa sekä mm. potilaan oikeuksia koskevat lait ja säädökset, joihin meidät on tämän koulutuksen aikana perehdytetty. Opinnoissamme kaikki lähtee myös siitä, että asiakas on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Siksi pyrimme kaikissa työhömme liittyvissä toimissamme ottamaan huomioon myös asiakkaan psyykkiset, fyysiset ja sosiaaliset tarpeet. Me kyllä saatamme avustaa asiakasta arkiaskareissa, mutta silloin ne ovat nimenomaan asiakkaan askareita. Me emme tee automaattisesti asiakkaan puolesta vaan ohjaamme ja tuemme asiakasta selviytymään mahdollisimman pitkälle itse. Tuemme asiakkaan selviytymistä arjessa ja samalla teemme kuntoutusta tukevaa työtä osana moniammatillista tiimityöskentelyä. Tähän saamme valmiudet kuntoutuksen tukemisen-opintojaksolta, jossa saamme myös pohjatiedot yleisimmistä toimintakykyä rajoittavista sairauksista ja vammoista.
 

Vaikkapa vanhusten palvelukoteihin jalkautuessaan Ministeri Jukka Gustafsson saattaisi huomata niissä vallitsevia epäkohtia. Lähi- ja sairaanhoitajat ovat useimmiten täysin sidottuja hoivatyöhön. Vaikka halua olisi, niin lääkinnällisen- ja perushoivan antamiselta ei riitä aikaa viriketoiminnan järjestämiseen. Edes päivittäinen ulkoiluttaminen ei läheskään kaikissa laitoksissa onnistu. Kasvun tukemisen ja ohjaamisen opintojaksolla me hoiva-avustajaopiskelijat olemme saaneet valmiudet ohjatun viriketoiminnan järjestämiseen.
 

Se vastaanotto, jota itse olen alan ammattilaisilta saanut kertoessani suorittavana kasvun tukemisen ja ohjaamisen näyttötutkintoa vanhusten palvelukodissa, kertoo myös osaltaan siitä, miten harhaan asian kanssa on jo nyt ajauduttu. Sain nimittäin kovastikin osakseni hämmästelyä siitä, miten sellaisia asioita voi näyttää vanhusten kanssa. Seuraavaksi ihmeteltiin, että eivätkö ne asiat kuulu päiväkotiin. Osa ammattilaisista on selkeästi jo nyt sulkenut hoivatyöstään ihmisen kohtaamisen kokonaisuutena, sinä psyko-fyysis-sosiaalisena,  ja keskittynyt vain perushoitoon. Ei kasvun tukemiseen liittyvien asioiden näyttäminen vanhusten parissa ollut mielestäni mitenkään mahdotonta.  Joten jos ei muuta, niin ainakin työyhteisöjen herättelyä meidän koulutuksemme on saanut aikaiseksi. Siitä on hyvä jatkaa miettimällä sitä, tarvitseeko kaikkien asiakkaiden kanssa tapahtuvien toimien tekemiseen olla täydellinen lähihoitajan tutkinto.  Mielestäni ei tarvitse. Ennemminkin jokaiseen hoiva- ja palvelukotiin tulisi määrätä yksi hoiva-avustaja kymmentä asiakasta kohden. Ihan vain siksi, että jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus tasa-arvoiseen, laadultaan mahdollisimman hyvään elämään, myös vanhana tai vammaisena.