Ai, sä kirjotat semmosia…  Eikö kannattaisi kokeilla jotakin haastavampaa…
 

Kaikki lätee viihteen kaavasta - siitä helposta ja yksinkertaisesta. Se sisältää yhden päähenkilön, joka on yleensä nainen. Lisäksi tarinassa on oltava toinen tärkeä henkilö, yleensä mies, joka olisi päähenkilölle juuri se oikea. Pakkaa sekoittamassa pitää olla myös kolmas henkilö, se toinen mies, jonka teot tai olemassaolo on jollain tapaa esteenä matkalla onnelliseen ja toivottuun lopputulokseen. Lopussa vaikeudet voitetaan ja nainen saa sen miehen, jonka lukija on koko ajan toivonut ja halunnut päähenkilön saavankin.
 

Helppoa, eikö? Niin onkin, paitsi ettei ole. Kuka hyvänsähän toki osaa kirjoittaa tarinan tuolla kaavalla, mutta kannattaa ensin kuitenkin kokeilla ennen kuin lähtee arvostelemaan. Kaava nimittäin asettaa aika tiukat rajat, joiden puitteissa on kyettävä kirjoittamaan tarina, jossa on kuitenkin niin paljon uutta ja erilaista kuin kaikissa jo aiemmin kirjoitetuissa kertomuksissa, että se saa lukijan innostumaan vielä tästäkin.
 

Sanojen määrä on aika tiukasti rajattu, yleensä pyöritään jossain kuudentuhannen paikkeilla. Kirjoittajan oma ääni saa ja pitää kuulua, muttei liikaa. Aihepiirissä ja miljöössä pitäisi olla jotakin uutta ja tuoretta tai asioilla vähintäänkin uusi tarkastelukulma. Ei kukaan jaksa lehti toisensa jälkeen lukea siitä, miten Ansa, suuren kartanon tytär, on salaa rakastunut Taunoon, vaikka on jo lupautunut jollekin rikkaan perheen pojalle, mutta silti vain rengin kanssa heinälato pöllyää kuutamoöisin. Pitää tarttua tähän päivään ja aikamme ilmiöihin.
 

Nyt sitten kun olet kirjoittanut sen oman, persoonallisen versiosi, voit kokeilla saada sitä julkaistuksi. Ainoana esteenä ovat enää ne muut kirjoittajat, ne suositut nimimerkit, joiden juttuja lukijat odottelevat lehti toisensa jälkeen aina uudestaan. Mutta ei hätää, oikein onnistunut juttu päätyy kyllä julkaistavaksi. Ja jos ei, niin veikkaanpa, että ainakin olet kirjoittaessasi oppinut jotakin. Romanttisten novellien kirjoittaminen on yksi tehokkaimmista kirjoittajakouluista, joihin kirjoittaja voi itsensä laittaa. Suosittelen!

 

Nyt tiedän tarkalleen mitä tarkoitetaan sillä kun sanotaan, että ollaan kuin kissa pistoksissa. Maailma, tämä minun omani, on vähän syrjällään nyt. Viimepäivät ovat olleet sumua ja usvaa, suloista leijailua unelman reunalla. Koulussa tämä nyt menee jotenkin – no vähän kikatteluksi on mennyt, mutta hei, en ollut ainoa. Kuitenkin ehkä ainoa jolla oli siinä takana jotakin näin isoa. Täällä kotona taas, no, tämänkin päivän kulutin tiukasti jalkojeni päällä: ostoksilla, äänestämässä, siivoamalla ja pyykkäämällä kuin hullu. Sillä paikoillaan on nyt paha olla. Kirjoittajaystäväkin sen sanoi: tää on nyt Sun Unelma. Niin M, niin on, ja se on niin lähellä. Tämän lähempänä ei voisi olla. Mutta vielä on pidätettävä hengitystä. Se on kamalaa. Ja ihanaa. Voi olla, että minulla piankin on lupa tehdä sitä mitä olen niin pitkään halunnut. Tai sitten tullaan alas ja lujasti.

Ainakin tiedän nyt varmasti mitä se on mitä haluan. Kunpa olisi jo kunnon uutisia kerrottavana…



PS. Jos tuntuu, että näillä sivuilla tapahtuu outoja, niin se johtuu vain siitä, että minulla on pieni muokkausoperaatio meneillään. Tarkoituksena on uusia ulkoasua ja ehkä sisältöäkin. Vielä on mietinnän alla, miten paljon, mutta katsellaan.

 

"Kertoo sosiaali- ja terveydenhuollon historiasta, nykyhetkestä ja keskeisistä tulevaisuuden visioista sekä hyödyntää toiminnassaan tietoa sosiaali- ja terveydenhuollon toimintajärjestelmästä."

"Toimii työssään tavoitteellisesti ja johdonmukaisesti perustaen toimintansa asiakkaan kasvua ja kehitystä tukevaan kirjalliseen suunnitelmaan yhteistyössä asiakkaan, hänen läheisten ja työyhteisön kanssa."

"Perustelee monipuolisesti toimintaansa tiedolla kulttuurin merkityksestä ihmisen toiminnassa."

Nuo ovat arviointikriteereitä, joita tutkintosuunnitelma sisältää 42 kappaletta. Kaikki pitää avata ennen kuin voi suorittaa näyttötutkinnon. Avattuani jokaisen arviointikriteerin, merkitsen niiden ylle päivämäärän, jolloin aion käytännön työssä kyseisen osaamisen todistaa.

Itse tutkinto kestää viisi kokonaista työvuoroa, jolloin työskentelen asiakkaiden kanssa arvioijan seuratessa vanavedessäni, ja näytän käytännössä, että hallitsen homman. Osaan kunnioittaa ihmistä niin, että jokainen yksilö on minulle arvokas itsessään, ikään, sairauteen, elämänkatsomukseen tai kulttuuritaustaan katsomatta. Kunnioitan asiakkaan itsemääräämisoikeutta, yksityisyyttä ja hänen elämänarvojaan. Pyrin asiakkaan hyvinvointiin kaikin keinoin. Ja olen sitä mieltä, että jos edellä mainitut asiat eivät tule työntekijän takaraivosta ja ole hänen omia arvojaan, on hän väärällä alalla.  Ei siinä silloin paljon neljäkymmentäkaksi kapulakielellä kirjoitettua arviointikriteeriä paina, olivat ne sitten miten hienosti hyvänsä siihen lomakenivaskaan selitettynä.

Tee niin kuin tahtoisit itseäsi kohdeltavan. Siinä se on, ilman neljääkymmentäkahta kapulakielelle väännettyä kriteeriä. Ilman työyhteisön ohjaajien ja näyttöarvioijien turhaa kuormittamista sekavalla umpisolmukielellä. Senkin ajan, jonka he nyt käyttävät tavatessaan arviointikriteerejä, voisi sitten käyttää siihen olennaiseen, hyvään ja ihmisarvoiseen hoitoon, mahdollisimman kiireettömästi. Teoria on jo luettu ja tentit tehty oppitunneilla, miksei se riitä? Sen pitäisi näkyä viiden työssäoppimisviikon jälkeen itse toiminnassa asiakkaiden kanssa.

 Ja pieni jälkimuokkaus: tekstistä voi saada kuvan, että tässä on kyse koko lähihoitajatutkinnon suorittamisesta, joten tarkennettakoon, että kyseessä on tutkinnon osa :)

Kello on 02.30 ja minä valvon. Yövuorot ovat pyöräyttäneet rytmit sekaisin. Koti on hiljainen, sängyissä tuhisevat omat rakkaat ja yksi lainattu lapsikin. Vuosi on vaihtunut ja olo on haikea – tai ehkei sittenkään. Mitä väliä on numeroilla? Minä olen muutenkin niissä niin huono. Sen takia minulla on sanat.

Aaton tinat on valettu ja tänä vuonna minä en nähnyt niissä mitään. Viime vuonna niissä oli vaikka mitä.

Viime vuosi oli oikeastaan aika kauhea. Oli surua ja huolta, mutta olen oppinut jo, että niiden kanssa oppii elämään, aina. Ja senkin kanssa mille ei mitään voi. Pitää vain muistaa olla kiitollinen siitä, mitä on tässä ja nyt. Tulevalle ei mitään mahda, eikä etukäteen suremalla pysty puhaltamaan pahaa pois. Ja aina pitää muistaa, että huonomminkin voisi olla.

Oli vuodessa 2011 paljon hyvääkin, oli onnea ja menestystä kirjoittamisessa, pieniä askeleita eteenpäin, ja sitä ennen – lujasti työtä. Tänään kaikki on vähän selkeämpää. Unelmat toteutuvat, tiedän sen nyt. Eivät yhdessä yössä, mutta ne toteutuvat. On vain jaksettava uskoa. Tästä eteenpäin minä taas jaksan. Minulla on sanat ja sanani ovat yhtä kuin minä. Siitä on hyvä jatkaa.

Hyvää Uutta Vuotta!

Ihan pienestä se on kiinni.

Se, että on olemassa.

Vain yksi sana, jonka sanot

ja jonka minä ymmärrän,

se johtaa

tuhansiin tarinoihin

jotka kaikki luulivat

sinun jo unohtaneen.

Tuo otsikko taitaa olla Tove Janssonin Pikku Myyn suuhun kirjoittama repliikki. Tänä vuonna, jos tuohon repliikkiin on uskominen, minä taidan olla aika pieni. Odotan kovasti joulua. Antamisen iloa ja tunnelmaa, ruokia, jotka ovat ihania vain kerran vuodessa, mutta jotka ovat sen yhden kerran maailman parasta herkkua. Ja suklaata, kynttilöitä, yhdessäoloa. Lahjoja en toivo, niitä olen jo tälle joulua saanut ihan tarpeeksi. Kirjoittajan ura etenee, työharjoittelu sujuu. Lapsi, joka on sairastellut, on tällä hetkellä paljon terveempi ja tulevaisuus näyttää hänenkin kannaltaan valoisalta. Ja lunta, meillä on lunta – ja paljon!

Kävin hetki sitten varaamassa pyykkivuoron. Yö oli tukkinut pihatiet lumella ja valloillaan oli täydellinen sininen hetki. Vedin keuhkot täyteen lumen tuoksua ja ihmettelin hiljaisuutta hetken. Miten outoa elämä onkaan ja miten odottamatta haaveet voivat toteutua!

Viime viikko on ollut rankka, työharjoittelu ja kaikki uudet asiat, jotka tuntuivat työntyvän ovista ja ikkunoista sisään. Ja kaiken sen kiireen keskellä sähköpostiin tunki viestiä, joka nosti tämän kirjoittajan kirjoittajaryhtiä takaisin pystympään, sai uskomaan itseensä taas. Voi haaveet, kuinka ne odottamatta alkavatkaan toteutua ja juuri silloin, kun niitä ei kunnolla ole edes ehtinyt muistaa!

Nyt ei ole kyse käsikirjoituksesta, vaan muista teksteistä joita olen kirjoittanut ja joita minulta on nyt pyydetty lisääkin. Se lisää pyytäminen tässä onkin nyt se hieno juttu. Nyt sitä on vähän enemmän oikea kirjoittaja, kun saa tehdä oikein tilaustyötä!

On mukavaa muistaa, että kirjoittajahan minä olen. Tulee minusta vanhustenhoitajakin, mutta aina olen silti myös kirjoittaja. Vielä joskus jos saisi tehdä osan viikkoa hoivatyötä ja käyttää loppuajan kirjoittamiseen. Siinäpä se, tavoite.

Ihanaa lauantaita, menkää ulos, haistelkaa talvea ja unelmoikaa, löytäkää onni tästä hetkestä ja niistä unelmista!

Läs-kyt esiin, karjuu nelivuotias. En ole varma huutaako se minulle vai veljelleen. Tiedän kyllä keneltä se on sen karjumisen oppinut. Joulukelantein ostamisesta vaahdotessaan se tarkoittaa kyllä minua. Menin unohtamaan – oli muka niin kiire. Ruuaksi hernekeittoa. Tölkistä. Astiat koneeseen, jos on ihan pakko. Sitten sama iänikuinen Brion junarata. Vaikka toinen vaistoaa, ettei tuo nyt ihan oikeasti ole mukana. Yleensä kai leikitään silmät auki.                                       

Väsyneitä vitsejä. Tihkusadetta ja kylmää tuulta. Ja jos pakkasta niin ei ainakaan lunta. Tammi ei. Karisto ei. Otava ei. Niin nopeasti, että tuskin edes lukeneet. Ainakaan kokonaan. Marraskuu.

Runotorstain 226. haaste on talven merkit  http://runoruno.vuodatus.net/  Kaiken me koemme niin eri tavoin, jokainen omalla tavallaan. Se tekee meistä ihmisiä.

Ikävä tulee

hiljaa

kevyinä hipaisuina

sataa lumihiutaleiden muotoisina

tähtinä

silmäripsien kaarille

Laittaa hymyilemään

Välillä se on raskaita riekaleita

jotka sulavat kylmäksi vedeksi melkein heti

painavat selän kumaraan

Toisinaan

ikävä on muisto

joka helisee huoneissa lapsen äänellä

Sillä surulla ei

ole yhtä muotoa

eikä se

tunne

itkun ja naurun rajaa